Hetki, kun sairastuin vai hetki, kun aloin parantua

oli kesäkuun alku vuonna 2020, kesän kauneus juuri alullaan kaikkine tuoksuineen ja kasvustoineen. se aika vuodesta, jota ihmiset usein odottavat pitkän talven ajan, että voisivat pienen hetken aikaa nauttia Suomen lyhyestä kesästä, loma-ajastaan vailla työelämän kahleita.

siinä kesän alkaessa ja oikeastaan koko kuluneen kevään ajan minun sisäinen maailmani oli runossa näkyvän kuvan kaltainen. en pystynyt tuntemaan tai näkemään kesän vehreitä värejä, kauneutta, odotusta. minun elämäni kaikkinensa oli muuttunut värittömäksi, hajuttomaksi, mauttomaksi, miltään tuntumattomaksi.

olin äärimmäisen väsynyt, aivan loputtoman väsynyt. palatessani työvuorosta kotiin en usein jaksanut syödä, vaan menin suoraan sohvalle nukkumaan tunniksi, pariksi. tokkuraista, sumuista oloa kesti iltaisin yhdeksään saakka, kunnes aloin hetkeksi heräilemään, suunnittelemaan seuraavaa päivää. ruokaa, lasten menoja. muistettavia asioita. muistan todenneeni useammankin kerran puolisolleni, että tällaistako loppuelämä tulee olemaan. pelkkää suorittamista aamusta iltaan. jokainen valveillaolominuutti elämässä täynnä jotain toimintoa toisia varten. missä minä olen? mitä minulle tästä jää käteen? mitä minä edes haluan?

väsymyksen lisäksi rintakehälläni, kurkussani tuntui lähes jatkuvasti raskas palan tunne ja kärsin usein päänsäryistä. itku oli herkässä ja usein lähdinkin koiran kanssa metsään kävelemään ja vain itkin yksin kyynelehtien ahdistavien ajatusten velloessa sisälläni. olin koko kevään ajan ajatellut väsymyksen ja päänsärkyjen johtuvan sisäilmaoireilusta, joita tiesin työpaikallani useammalla olevan. toisaalta kuitenkin työssä aloin vetäytymään omiin oloihini, tuntemaan suurta epävarmuutta kaikessa päätöksenteossa sairaanhoitajana. yksinkertaisetkin työtehtävät tuntuivat vaikeilta aloittaa ja olo oli kaiken kaikkiaan epäluulojen täyttämä. ihmettelin mielessäni, miksi aiemmin mielekkäiltä tuntuneet asiat eivät tuntuneet enää miltään tai ne olivat täynnä uhkakuvia. pidin kaikki tuntemukset sisälläni ja totuttuun tapaani ajattelin, että tämä kaikki on minun itseni selvitettävä. olinhan itse tähän kaikkeen syyllinen.

ja ehkäpä laitoin myös korona-ajan piikkiin asioita ja tuntemuksia. tottakai se kaikki tietomäärä, epävarmuus ja tietämättömyys kuormittivat todennäköisesti jokaista hoitotyön tekijää. kaikki koronaan liittyvä oli itselleni aiemmin kokematonta niin työssä kuin siviilielämässäkin. sellaista näkymätöntä uhkaa siinä mittakaavassa en ollut aiemmin kohdannut. työskennellessä sairaiden ihmisten kanssa jokaisen päätöksen tekeminen oli mietittävä entistä tarkemmin, etten altistaisi toista ihmistä, itseäni tai perhettäni mahdolliselle vakavalle sairaudelle.

jollakin touko- kesäkuun vaihteen metsälenkillä kyynelten lomassa minulle selkiytyi ajatus, että tämän on kuitenkin johduttava minulle lapsuudessa tapahtuneista asioista ja minun täytyy ottaa yhteyttä työterveyshuoltoon saadakseni lähetteen psykoterapiaan. sen kevään aikana oli ollut jonkunlaista vääntöä lapsuudenperheeseen liittyvän ihmisen kanssa, joka nostatti mieleeni suurta ahdistuksen tunnetta. asia ei ollut mitään sen suurempaa kuin lukuisia kertoja aiemminkaan elämän varrella, mutta jotenkin siinä hetkessä aivan ylitsepääsemätöntä. ajattelin, etten enää yksin selviä näistä ajatuksista ja tarvitsen apua.

Hoitoon hakeutuminen

niin tartuin toimeen ja soitin työterveyshoitajalle, joka kutsui käymään luonaan ja ehdotti jo käynnillä sairaslomaa siihen saakka, kunnes pääsisin lääkärin vastaanotolle. minulla oli kaksi työvuoroa ennen lääkärinaikaa. en kuitenkaan itse nähnyt sairaslomaa tarpeelliseksi, koska tavoitteeni oli vain terapialähetteessä, jota olin lähtenyt hankkimaan. en ajatellut asioiden johtuvan työstä tai ylipäätään vaikuttavan kykyyni tehdä töitä. en ollut kertonut ennalta tuntemuksistani kenellekään työkaverille tai esihenkilölle. kuten ehkä huomaattekin, en kyennyt silloin näkemään omaa tilannettani. olin vain sykkyröitynyt yksiin tiettyihin ajatuksiin ja ajattelin, että minun piti selvitä ja ratkaista asiani itse.

lääkärinaika koitti 8.6. maanantaina heti kahdeksan aikaan aamulla. mieleeni ei ole jäänyt sen suuremmin edeltävien päivien tai senkään aamun ajatuksia. lääkärin vastaanotolla aloin vaan avoimesti kertomaan elämästäni, perhesuhteista ja siitä, miten asiat ovat johtaneet toisiinsa. puhuimme myös tuntemuksistani työelämään liittyen. kun olin saanut suurimman kuorman sisimmästäni sanoitetuksi, lopulta vain itkin, itkin ja itkin. totesin, etten jaksa enää yrittää pitää yllä kaikkea.

lääkäri katsoi minua kostunein silmin ja totesi, että olisin saanut tulla vastaanotolle jo paljon aiemmin. kerroin hänelle tulleeni heti, kun ymmärsin, etten kykene enää selviämään yksin. siihen hetkeen olin selviytynyt muistojeni, kokemuksieni, kipuni kanssa yksin kolmekymmentä vuotta. ja on kyllä varsin totta se, että olisin saanut hakea apua jo paljon aiemmin. se on kuitenkin niin paljon helpommin sanottu, kuin tehty asia. ihminen, joka joutuu lapsuudestaan saakka selviytymään traumaattisista kokemuksistaan yksin, ehtii tietämättään vuosien aikana kasvattamaan ja kehittämään itselleen sellaiset selviytymisen keinot ja tavat, ettei lopulta kykene itse ymmärtämään, että ne ei loppupeleissä auta ollenkaan. jossain vaiheessa ne lopettavat toimimasta.

se aika oli nyt tullut minun kohdalleni. lääkärille oli hyvin selvä asia, että tulen tarvitsemaan psykoterapiaa, mutta koska en ollut siihen astisessa elämässäni ollut koskaan minkään mielenterveyteen liittyvän hoidon piirissä, oli asiat aloitettava alusta, että hoitoon pääsyn kriteerit täyttyisivät. sain kaksi viikkoa sairaslomaa, ja ohjeen ottaa yhteyttä mielenterveyspalveluihin.

poistuessani vastaanotolta oloni oli samaan aikaan hyvin helpottunut ja toisaalta hyvin epätodellinen. olin liikuttunut saamastani myötätunnosta. siitä, että kertomani asiat elämästäni olivat tuntuneet lääkäristä pahalta. ihmettelin sairaslomatodistuksessa toisena ollutta työuupumusdiagnoosia. en ollut mitenkään itse sitä osannut ajatella, minäkö työuupunut. en ylipäätään ollut osannut varautua jääväni sairaslomalle. en ollut kyennyt ajattelemaan, että tilanteessani ihminen ei ole työkykyinen. että minä en ole työkykyinen.

jotenkin sen päivän aikana uupumus vyöryi voimalla minun ylitseni. ehkä sisimmässäni pystyin viimein päästämään irti siitä pakosta, että minun on jaksettava, pidettävä kaikki koossa, suoritettava, tehtävä, aina vaan uudestaan kasattava elämäni, tunteeni, ajatukseni ja nielaistava ne sisälleni niin, että olen tyyni ja kykenevä ulospäin. muistan usein ajatelleeni niin, että vaikean tunteen tullessa väistin, ohitin sen ja ajattelin, että sen aika on joskus myöhemmin. että siinä hetkessä ei ole aikaa eikä mahdollisuutta ottaa tunnetta vastaan. on vain jaksettava, koska jos minä en jaksaisi niin kuka sitten.

nyt oli kuitenkin tullut se päivä, etten enää jaksanut. kaksi asiaa tuli pakonomaisena mieleeni sinä päivänä, kun lääkärin vastaanotolta poistuin. kerroin itkien esimiehilleni ilmoittaessa sairaslomasta, että tuskin pystyn enää ikinä toimimaan sairaanhoitajana. se oli hyvin selkeä ajatus sisimmässäni. minulla ei ollut enää mitään annettavaa yhtään kenellekään. työyhteisöissä, joissa työskentelin, ei ollut sinällään mitään vikaa eikä mieleen ole jäänyt yhtään tilannetta eikä työyhteisön jäsentä, joka olisi osaltaan vaikuttanut tilanteeseeni. en vain pystynyt ajattelemaan, että ottaisin enää koskaan vastuuta kenestäkään.

toinen vieläkin ahdistavampi ajatus oli se, etten pystyisi enää asumaan paikassa, jossa asuimme. kuin näkymättömät muurit olisivat kasvaneet silmänräpäyksessä kotimme ympärille ja olin hyvin pelokas ja ahdistunut. tuntui, etten pystynyt enää hengittämään vapaasti siellä, etenkään kodin seinien ulkopuolella. olo oli kaikin puolin epätodellinen, pelokas, epäluuloinen. sisäinen maailmani muuttui sinä päivänä sellaiseksi, mitä en ollut aiemmin kokenut.

kun myöhemmin kerroin eräälle mielenterveyden ammattilaiselle tarinaani, kyseistä päivää. kerroin hänelle, että se oli päivä, jolloin sairastuin. hän kuitenkin heitti minulle ajatuksen, että voisiko se olla päivä, jolloin aloin parantumaan. minulle tämä ajatus oli hyvin merkityksellinen ja hetken sitä mietittyäni otin sen käyttööni. minulle on paljon merkitystä sillä, miten asioita katsotaan. onko kuvainnollisesti lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täysi.

ja kyllä, se päivä oli ensimmäinen päivä, jolloin aloin parantumaan, vaikka edessäni oli silloin vasta alkamassa matka kohti synkkää pimeyttä.