Kun sisin muuttuu värittömäksi

ihanaa, että olet saapunut Poukaman runoblogin äärelle. tämä on nyt järjestyksessään toinen kirjoitus. ensimmäisessä blogikirjoituksessa kerroin siitä päivästä, kun uupumus vyöryi ylitseni kesäkuun alussa vuonna 2020 sekä tunnelmia edeltävästä keväästä. minulle luontevin tapa on kertoa teille tarinaani yhdessä runojeni kanssa.

palataan ajassa siihen kohtaan, kun olin jäänyt sairaslomalle. en tiedä miten kuvailisin sitä tunnetta, olotilaani, joka minulle jäi pitkäksi aikaa olemaan sen päivän jälkeen, kun olin kertonut sen hetkisessä ymmärryksessä työterveyslääkärille elämäntarinani ja saanut mukaani kahden viikon sairaslomatodistuksen. olo oli kaikinpuolin epätodellinen. mutta mitä se tarkoittaa? mikä siinä hetkessä muuttui?

minun kokemusmaailmassani olin selviytynyt siihen päivään 8.6.2020 saakka kaikilla elämän osa-alueilla itsenäisesti. olin pitänyt jatkuvasti monia ohjaksia käsissäni jo nuoresta pitäen. minulla on neljä lasta, joista kaikki asui silloin vielä kotona. he olivat ala- ja yläkouluikäisiä. oman lisämausteensa arkeemme on tuonut se, että kolmella lapsista on diagnosoitu adhd - aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö.

arki oli hyvin hektistä lapsiperhearkea kaikkine muistamisineen niin lasten koulun kuin harrastusten suhteen. lisäksi oli myös minun omat ja puolison harrastukset ja tietenkin työelämä. olin valmistunut kaksi vuotta aiemmin sairaanhoitajaksi työskenneltyäni aiemmin lähihoitajana. hoitotyötä oli takana lähes 20 vuotta. vaikutimme varmasti ulospäin aktiiviselta ja vauhdikkaalta perheeltä. olemme aina olleet hyvin toiminnallisia ja myös adhd vaatii tietynlaisen määrän aktiivisuutta, että se kaikki energiamäärä pääsee purkautumaan pois positiivisella tavalla. käytännössä olimme paljon ulkona, lapset saivat käyttää isossa asuinympäristössämme laajasti mielikuvitustaan leikkien suhteen ja harrastimme liikuntaa, jääkiekkoa, jalkapalloa, sählyä.

siihen kesäkuuhun saakka olin ollut isohkon perheen aktiivisesti toimiva äiti, jonka elämänhallinta oli kyllä alkanut jo useamman kuukauden ajan hiipumaan. erityisesti, kun asiaa muistelee ja tarkastelee nyt jo viiden vuoden välimatkan päästä, on uupumuksen merkit olleet ilmassa jo vähintään vuoden ajan ennen lopullista pysähdystä. ja vielä jos tarkemmin muistelen menneisyyteen, oli uupumus olemassa lievempänä jo vuosien 2012-2014 välisenä ajanjaksolla.

lähihoitajan kolmivuorotyö tuntui mahdottomalta yhdistää erityislapsiperheen arkeen. mietin kuumeisesti, mitä tekisin “isona”, mikä helpottaisi työelämääni. päädyin hakeutumaan jatko-opintoihin. sain “puhallettua tekohengitystä” elämääni tullessani valituksi sairaanhoitajakouluun syksyllä 2014 ja aloittaessani opinnot tammikuussa 2015. opinnot koin kannattelevaksi ja helpotusta tuovaksi sen vuoksi, että silloin olin vastuussa vain itsestäni ja se aika oli minulle itselleni, vaikka opinnot olivatkin hyvin vaativat. opiskelu oli inspiroivaa ja huomasin kykeneväni oppimaan hyvin. edellisten opintojen päättymisestä oli aikaa 13 vuotta.

ajattelen kuitenkin, että uupumuksen tuleminen kohdattavakseni oli vääjäämätöntä, koska siihen vaikuttaneet juurisyyt olivat täysin hoitamatta elämässäni. erinäisillä asioilla voi tiettyyn rajaan saakka lykätä, ohittaa asioiden kohtaamista. se, missä meistä kenenkin raja voimien riittävyyden ja niiden totaalisen loppumisen välillä kulkee on hyvin yksilöllistä, ottaen huomioon henkilökohtaisen resilienssin eli psyykkisen selviytymiskyvyn. ja sitä emme oikeastaan ennalta tiedäkään.

uupumus hiipii hiiren hiljaa elämään. vähän kerrallaan totumme entistä suurempaan määrään ärsykkeitä ja kuormitusta ympärillämme. vähän kerrallaan otamme kantaaksemme entistä suurempia tehtäviä, taakkoja, vastuita. jos sisimmässä on erilaisista syistä arvottomuuden, riittämättömyyden, häpeän kipeitä kokemuksia, sitä huonommin osaamme säädellä sitä, mikä olisi riittävää. omille voimavaroille sopivaa.

koska toimintaamme ohjaa aivan vääränlaiset “kannustimet”, lopulta sisimmässä ei mikään tunnu riittävältä. on aina vain kyettävä sen entisen taakan lisäksi ottamaan lisää kannettavaksi. jos ei kykenisi, olisi epäonnistunut, huono ihminen. sisäinen puhe voi olla todella armotonta. se ei huutele ulospäin, ei paljasta ajatuksia edes lähimmille ihmisille, vaan kuiskailee sisimmässä ja muistuttaa tasaisesti häpeää tuottavista asioista, jotka on piilotettava syvälle sisimpään.

sitten on viimein siinä tilanteessa, missä minä olin silloin 2020 vuoden loppukeväästä, alkavassa kesässä. että kaikki oli vain harmaata massaa, väritöntä, tyhjää. mikään ei tuntunut yhtään miltään. tai oikeastaan tuntui, jälkikäteen ymmärtäen hyvin ahdistavalta. rintakehällä tuntui lähes jatkuvasti painava tunne, ahdistava pala kurkussa, päänsärkyjä ja loputonta väsymystä, alakuloa. jokainen päivä tuntui herätessä ahdistavalta. miten selviän tästä päivästä, kaikista niistä tehtävistä, joita on pakko tehdä? moniin asioihin, tuntemuksiin tottuu ja turtuu, kun ne kasaantuvat riittävän hitaasti, huomaamatta. en ymmärtänyt tilannettani kaikista oireista huolimatta. ajattelin vain mielessäni, että mikä minussa on vikana, mikä minua vaivaa? olinhan aiemmin iloisesti touhuillut aamulla ennen töihin lähtöä pyykit ulos kuivamaan, saattanut valmistaa ruokaa, pyöräillyt kesäaikaan töihin, ehtinyt viedä lapsenkin hoitoon samalla matkalla. olin ollut energinen ja idearikas ihminen. askaroinut aina kaikenlaista. nyt en saanut itsestäni mitään irti. aikaansaaminen, tekemään ryhtyminen oli jo pidemmän aikaa ollut vaikeaa. asiat eivät tuottaneet ilon tunteita, mikään ei motivoinut.

kun sen rajan omasta jaksamisestaan sitten viimein ylittää. kun tulee se päivä, että nyt ei ole enää mitään annettavaa kenellekään. ei itselle, ei toiselle ihmiselle, ei työyhteisölle, ei kenellekään. mitään ihmeellistä tai suurta sinä päivänä ei tarvitse tapahtua. se viimeinen pisara voi olla hyvin pienoinen, vähäpätöinen, mutta se on pisara, joka saa kaiken vuosikymmenten kerrostumien vyörymään valtoimenaan yli ja takaisin paluuta ei enää ole. kaikki tekohengitykset, laastarit, väliaikaiset paikkaukset oli käytetty, ne eivät enää toimineet. ehkä jotenkin sisimmässäni silloin tiesin, että minulla ei ole enää mitään muuta vaihtoehtoa, kuin antautua uupumukselle. minä olin käyttänyt kaikki muut vaihtoehdot vuosien varrella ja ehkä ensimmäistä kertaa olin elämässäni tilanteessa, missä minä en tiennyt. minä en tiennyt mitään tulevasta. en seuraavasta tunnista, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta. koska en enää kerta kaikkiaan jaksanut, päästin irti yrittämisestä.

siihen saakka pienestä tytöstä lähtien oli pitänyt tietää, kyetä, selvitä, suunnitella, yrittää, toimia, ratkaista, taistella. olla paljon suurempi kuin olikaan. olla peruskallio, ilman, että itsellä oli kalliota, johon nojata. olla turvasatama, ilman, että itsellä oli turvasatamaa, johon saapua lepäämään. olla juuristona toisille, ilman, että itsellä oli juuria, jotka muodostaisivat vankan perustan. olla suuri, ilman, että oli saanut olla pieni. se oli liikaa yhdelle pienelle ihmiselle.

sinä päivänä, kun uupumus vyöryi koko kolmekymmenvuotisella painollaan ylitseni, maailma ympärilläni muuttui epätodelliseksi. hätätila, joka sisimpääni asettui, kesti pitkän aikaa. sinä päivänä ja monina päivinä sen jälkeen tunsin olevani turvattomampi kuin koskaan aiemmin. maailma ja ihmiset ympärilläni tuntuivat pelottavilta. en tunnistanut enää, kuka haluaa minulle hyvää, kuka haluaa minulle pahaa. miksi kukaan haluaisi minulle hyvää? ainut jonkunlainen turvan tila oli puolisoni ja lasteni kanssa kotimme seinien sisällä. seinät eivät kuitenkaan pitäneet ulkopuolella sitä syvää hätää, joka sisimmässäni vallitsi. ehkäpä sitä samanlaista, jota olen voinut jo pienenä tyttönä kokea ilman lohtua ja turvaa menettäessäni aivan liian paljon. keho muistaa, vaikka tietoinen mieli ei muistoja voisikaan tavoittaa.

vaikka mieli eli omaa hätätilaansa kaikkien uhkakuvien kanssa, tunsin toisaalta myös helpotusta. nyt minun ei tarvinnut enää yrittää. minun ei tarvinnut yrittää pärjätä, selviytyä työtehtävistäni. vaikka olin tuore sairaanhoitaja, siitäkin huolimatta jo pitkän aikaa sisimmässäni oli ollut sanoinkuvailematon vastus siihen, onko minun pakko tehdä tätä työtä koko loppuelämäni. niin usein ajattelin töihin lähtiessä, että onko pakko, en haluaisi. mitä muuta voisi olla? havahduin usein ajatuksistani, joissa mietin kaikenlaisia epärealistisiakin ratkaisuja siihen, mitä sitten “isona” tekisin. mietin myös sitä, miksi minulla on näitä ajatuksia, vaikka olen juuri valmistunut ja opiskellut sitä, mitä minä itse halusin. vai halusinko? vai oliko sekin ratkaisu ollut yksi laastareista, joilla yritin paikata onttoa tunnetta sisälläni?

olipa mietteeni olleet mitä tahansa aiemmin, niin sinä päivänä, kun sairaslomalappu kädessäni lääkärin vastaanotolta lähdin, sisimpäni suorastaan huusi, että tähän minä en enää kykene palaamaan. ilman, että silloin olisin ymmärtänyt sen viestin syvyyttä ja sitä, mistä se tuli. sisin viestitti, etten pysty enää kannattelemaan toisia, en pystyisi enää ottamaan vastuuta toisen ihmisen hengestä ja terveydestä, en kerta kaikkiaan pysty. sellaisen hädän kanssa oleminen on hyvin vaikeaa. tekisi mieli paeta, irtisanoutua, päästä vapaaksi, lopettaa kaikin tavoin kaikki entinen, ettei kukaan voisi minua pakottaa palaamaan sellaiseen, mihin en enää kyennyt.

tästä muodostuikin työterveyshuollossa minun näkökulmastani hoitosuhteen tärkein kulmakivi, pohja luottamukselle. ettei minua koskaan pakotettu mihinkään, mihin minä en kokenut pystyväni. ettei minulle tullut sellaista tunnetta, että olisi pakko kyetä johonkin. luottamus lääkäriin ja hoitajaan vahvistui kerta kerralta. tunsin aina, että he olivat minun puolellani, vaikka joka kerta mennessäni vastaanotolle sydän hakkasi hädässä ja pelkäsin, että joku autoritaarisesti pakottaisi minut tekemään jotain, mihin en kyennyt. he olivat ammattilaisia, jotka ehkä aistivat minun sisimpäni suuret haavat ja osasivat kohdata minut oikealla tavalla. saivat minut tuntemaan, että he näkivät ja kuulivat minut. siitä olen heille ikuisesti kiitollinen.