Hätätila, päättyykö tämä koskaan?

kiitos sinulle ihana, olet saapunut poukaman runoblogin äärelle. tämän kertaisessa kirjoituksessa palaan kesään 2020. aikaan, jolloin olin juuri jäänyt sairaslomalle masennuksen ja työuupumuksen vuoksi. kerroin edellisessä kirjoituksessa siitä hädäntunteesta, joka aktivoitui sinä päivänä, kun jäin sairaslomalle. sinä päivänä, jona uupumus vyöryi koko kolmekymmenvuotisella painollaan ylitseni. se kesä on ollut toisaalta tähänastisen elämäni raskain ja toisaalta vapauttavin. ehkä kuitenkin ristiriitaisin kaikilta tuntemuksiltaan. sinä kesänä viimein vuosikymmeniä padottu kyynelten pato alkoi avautumaan ja tuntui, että itkin usein “silmät päästäni”.

kun kerron siitä, että olo oli epätodellinen, se tuntui olevan sitä niin psyykkisellä kuin fyysiselläkin tasolla. pelkojen, epävarmuuden, epäilyksien velloessa mielen tasolla, tunsin kehossani loputonta väsymystä ja selittämätöntä hätätilaa. olin tuntenut epätavallisen suurta väsymystä jo koko kuluneen kevään ajan, mutta sairaslomalle jäämisen jälkeen nukuin usein kolmet päiväunet ja siitä huolimatta olin koko ajan kuin sumun seassa. jos heräsin aamulla seitsemän aikaan, olin jo yhdeksän aikaan ensimmäisillä unilla. pystyin kyllä jotenkin suorittamaan arkisia askareita, valmistamaan perheelle ruokaa, siivoilemaan, mutta toiminnasta seuraava väsymys oli alleen hukuttavaa. myös aistit tuntuivat olevan todella herkillä ja oli vaikea sietää meteliä, korkeita ääniä, kirkkaita valoja, lasten nopeita liikkeitä. autolla ajaminen oli useiden viikkojen ajan vaikeaa, koska olo oli niin epätodellinen, etten tiennyt osaanko arvioida, hahmottaa, missä kohti on jarrutettava, että auto ehtii pysähtyä törmäämättä toisen auton perään. sellaiset tuntemukset olivat pelottavia. mietin usein, olenko menettämässä järkeni, otteeni todellisuuteen?

myöhemmin olen kuullut toisilta uupumuksen kokeneilta vastaavia tuntemuksia erityisesti alkuvaiheessa sairaslomalle jäämistä. silloin kesällä 2020 minulla ei ollut vertaistukea saatavilla ja oikeastaan terveydenhuollossa ei kerrottu uupumuksen oireista oikein mitään. enkä minä silloin itsekään osannut kysyä, koska lääkärin vastaanotolta lähtiessä olin kaikin tavoin järkyttynyt tilanteestani, erityisesti työuupumus diagnoosista. sitä en ollut itse osannut itselläni epäillä. koska olin tottunut aina selviytymään ja järjestämään elämääni, tapahtuipa mitä tahansa, tietenkin olin lukenut ja tutustunut työuupumukseen tietopohjaisesti, mutta se on aivan eri asia kokea omalla kohdallaan. kuten sairaudet yleensäkin. sillä hetkellä en enää ollut sairaanhoitaja, joka hoitaa ja ratkaisee asioita vaan potilas, joka yrittää ymmärtää, mitä omassa elämässä, omassa sisimmässä on tapahtumassa.

etsin tietoa uupumuksesta aina kun minulla voimia siihen oli. aika pian facebookissa tuli vastaan Liisa Uusitalo-Arolan julkaisut uupumuksesta ja kirja Uuvuksissa - kirja sinulle, joka tahdot voimasi takaisin, jonka itselleni hankin. kirjaa lukiessa omat oireet alkoivat hahmottumaan. alleviivasin tekstistä lauseita, jotka koskettivat, tuntuivat tutuilta minun elämässäni. sillä, että löytää vertaistukea, vaikka kirjan kautta, on valtavan suuri merkitys. joku on osannut sanoittaa sen, mitä itse kokee ja tuntee. joku toinen on kokenut tämän saman kuin minä. kokemukselle on olemassa nimi ja oireet. minua vaivaa tämä asia ja tietyt oireet ovat siihen kuuluvia. en olekaan yksin maailmassa näiden pelottavien tuntemusten kanssa. en ehkä ole täysin sekoamassa. kirjan sivuilta sain myös osittain selitystä siihen, minkälaisista syistä uupumus kehittyy ja mitä on odotettavissa. näitä sanoja ja uupumukseen liittyvää oirekuvan selitystä jäin kaipaamaan terveydenhuollolta.

kyllä, tästäkin olossani oli kyse. työuupumuksesta. moni oire ja tuntemus selittyi kirjan sivuilla. ymmärsin kuitenkin heti sisimmässäni, että työ ei ole aiheuttanut minulle sitä kaikkea, mitä minussa alkoi tapahtumaan. ja olinhan hakeutunut työterveyshuoltoon sen vuoksi, että saisin lähetteen psykoterapiaan. olin ymmärtänyt sen kuluneen kevään aikana, että minun on alettava selvittämään menneisyydessä kokemiani asioita. ymmärsin myös, että siihen minä tarvitsen ammattilaisen apua. kuorma oli niin valtavan suuri, etten tiennyt mitä kohtaa sieltä lähtisin purkamaan ja miten sen voisi tehdä turvallisesti. kuvittelin aina, että kun olin puhunut asioistani, ne olisivat jotenkin hallinnassa, kunnes mikään ei enää ollut hallinnassa.

sinä päivänä, kun jäin sairaslomalle, koin hyvin vahvasti, etten pysty enää palaamaan sairaanhoitajan ammattiini. ei vain siihen työhön, jota minä silloin tein. vaan kokonaisuudessaan sairaanhoitajuuteen. koin hyvin vahvasti, että minulla ei ollut enää mitään annettavaa kenellekään. se tunne oli tavallaan pakokauhun omainen. pelkäsin, että joku pakottaisi, ei antaisi vaihtoehtoja. joku jossakin päättäisi minun puolestani ja minä joutuisin alistumaan, myöntymään. teki mieli paeta jonnekin, irtisanoutua, hävitä, kadota. ilmoitin sinä päivänä esimiehilleni jääneeni sairaslomalle ja sanoin, etten tiedä pystynkö palaamaan enää koskaan. hätäni oli suuri, enkä selvinnyt puheluista itkemättä. miksi olisi pitänytkään? ehkä omasta mielestä olisi pitänyt, etten olisi näyttänyt kipuani, heikkouttani. mutta elämäni oli särkynyt, mennyt pois tolaltaan. minä olin särkynyt.

lopulta olin pois työelämästä aika lailla päivälleen kaksi vuotta. se sisälsi osasairaspäivärahalla kokeilujakson aivan erilaisessa sairaanhoitajan tehtävässä ja erilaisessa ympäristössä tehtyäni ehkä yhden miljoonasosan sairaanhoitajan osaamisesta, työtehtävistä. enkä kyennyt siihenkään kokonaisuudessaan. se aiheutti ahdistusta, kykenemättömyyttä, pelkoja ja vahvistuksen siitä, ettei alun tuntemukseni ollut väärä. en enää kyennyt olemaan hoitaja, mutta meni pitkä aika siihen, että ymmärsin, miksi niin on.

toinen tuntemus, joka sairaslomalle jäämisen päivänä hyökyi myös ylitseni yhtä voimallisesti, kuin tunne siitä, etten kykene olemaan hoitaja, oli se, etten pysty enää asumaan paikassa, jossa asuimme. se tunne oli yhtälailla pakokauhun ja pelon omainen. en tuntenut olevani enää turvassa kotona, kotiympäristössä. oli kuin näkymättömät muurit olisivat kasvaneet kotimme ympärille ja tuntui, etten saa enää henkeä. tunne ei liittynyt kodin seinien sisällä asuviin perheenjäseniin, mutta kaikkeen muuhun siinä ympäristössä. toivoin, että tunne tai molemmat tunteet menisivät ohitse, kun aikaa kuluisi. että elämä palaisi “normaaliksi”. että minä palaisin “normaaliksi”. mutta näin ei käynyt.

tässä hetkessä voin viiden vuoden jälkeen sanoa, että hyvä niin. hyvä, että en lähtenyt yrittämään enää kumpaakaan niistä. oikeastaan vaihtoehtoja ei enää ollut. sisältäni kumpusi vahva ja voimakas tieto siitä, mitä minun ei pidä enää tehdä, mutta silloin en tietenkään voinut sitä ymmärtää, mistä se johtui. meissä ihmisissä on kaikki tieto sisällämme, jos vain suostumme, pystymme kuulemaan sisintämme. jos pystymme pysähtymään itsemme äärelle. minä olin vuosien, vuosikymmenten aikana sulkenut silmäni, korvani, ihan kaiken siltä tiedolta.

olin pidätellyt kaikki vuodet pikkutytöstä lähtien kyyneleitä. sulkenut kaiken käsittelemättömän, suremattoman, valtameren kokoiseksi kasvaneen surun syvälle sisimpääni. sellaisen lukon taakse, mihin minulla itsellänikään ei ollut enää pääsyä. padottujen tunteiden kuorma oli kasvanut niin suureksi, ettei sen avaaminen tuntunut mahdolliselta, turvalliselta. minkälaiset olikaan 80-90 -luvun taitteessa aikuisten keinot käsitellä lapsen surua tai ylipäätään ymmärrys siitä, että lapsi tuntee surua ja menetystä siinä missä aikuinenkin. minkälaisia keinoja itse aikuisella oli käsitellä omaakaan suruaan, pettymystään, menetystään, häpeää? jos aikuiset ovat olleet keinottomia tunteiden käsittelyssä, ei lapsella ole ollut ylitsepääsemättömän suurien tunteiden käsittelyyn minkäänlaisia valmiuksia yksin. ei silloin niinä vuosina, eikä tässä nykyhetkessäkään. lapsi on aina lapsi ja tarvitsee aikuisen tukea, läsnäoloa, hyväksyntää, ehdotonta rakkautta, turvaa.

viisi vuotta sitten oli tullut aika pysähtyä. koska en ymmärtänyt ja en kyennyt tekemään sitä mitenkään hellävaraisesti tai tietoisesti hiljentämällä. oli uupumuksen tultava niin voimallisesti, että oli pakko pysähtyä. enää ei ollut mitään muita vaihtoehtoja. koska jos olisi ollut joku vaihtoehto vielä olemassa, jolla olisin voinut asiaa jotenkin lykätä, siirtää, hetkeksi helpottaa, olisin tietenkin valinnut sen vaihtoehdon, kuten aiemminkin. sen sijaan, että olisin pysähtynyt ja kohdannut itseni, kipuni, kaiken pelottavan sisimmästä. sen aika oli tullut.

haluan jakaa vielä loppuun muutaman kirjan, joista olen saanut paljon apua itseni ymmärrykseen matkani varrella:

Liisa Uusitalo-Arola, Uuvuksissa, kirja sinulle, joka tahdot voimasi takaisin

Juhani Mattila, Uupumuksesta takaisin elämään

Miia Moisio, Toivon kirja masennuksesta

Miia Moisio, Masennus ja tunnelukot

Lisää runojani löydät instagramissa @poukama_elaman_tuulia ja facebookissa Poukama Elämän Tuulia